Kuolema opettaa muista ihmisistä. Olen – kuten monet muut saman kokeneet – tullut oppimaan uusia asioita ystävistäni. Olen yllättynyt niin hyvässä kuin ikävässä mielessä. Etenkin lapsuudenystävien kohdalla on pari isoa yllätystä tullut vastaan. Ja ne ovat olleet sekä hyviä että ikäviä yllätyksiä. Ikävät ovat olleet juuri sellaisia klassisia en-olis-IKINÄ-uskonut -yllätyksiä. Mutta ihanan iloisesti yllätyin miten paljon tukea olen saanut työkavereilta.

Heti isän kuoleman jälkeen yksi työkaveri laittoi tekstiviestiä pari kertaa päivässä. Se tuntui mukavalta. Mitään erikoista ei viestitelty, kunhan kyseli jaksamistani, mutta tuntui hyvältä, kun otti yhteyttä.

Eräs lapsuusystäväni oli myös sitkeä ja toistuvasti pyysi mua ulos syömään kanssaan. Vaikka en heti jaksanutkaan lähteä, tuntui mukavalta, kun hän edes pyysi. Hän oli niitä harvoja kaveripiirin ihmisiä, joita tapasin kuolemaa seuranneen ”sosiaalisen anoreksian” aikana.

 

Mutta tähän päivään, vappuun.

Siihen kuului tietenkin käynti haudalla.

1335895391_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Vietiin sinne orkidea, isän lempikukka ja kynttiöitä.

 

Mutta tunnelma oli kuitenkin ihan hyvä. Jopa niin hyvä, että lapset innostuivat taas leikkimään kaksintaistelua kameroilla.

1335895375_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

1335895418_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Mies voitti. Sen kamera naksahti ensin.

Hautausmaan jälkeen mentiin lounaalle. Söin kanaleivän ja jälkkäriksi jätskiä.

1335895405_img-d41d8cd98f00b204e9800998e