Unohdin eilen, että tarjolla olisi ollut paniikkihäiriöisten vertaistukiryhmä... Ehkä se kertoo siitä, että lääkitys on purrut niin hyvin, että asian on voinut jättää taka-alalle. Kyllä paniikkia pukkaa edelleen noin kerran kuussa (viimeksi lennolla Frankfurtista Helsinkiin), mutta olen oppinut luottamaan siihen, että lääkkeiden ansiosta paniikkikohtaukset eivät kaappaa mieltäni niin täydellisesti kuin ilman lääkkeitä. Lääkkeiden kanssa kohtaukset ovat siedettäviä. Ne ovat edelleen erittäin epämukavia ja esimerkiksi tuolloin lennolla en pystynyt keskittymään Hesarin lukemiseen, vaikka normaalitilassa olisin malttamattomana odottanut, koska lehti vapautuu Mieheltä. En muuten kertonut silloin lennolla Miehelle, että kohtausta pukkaa.... en oikein osaa sanoa miksi. Toimin jostain syystä niin kuin pahoihin tapoihini on kuulunutkin: vaikenin kohtauksesta ja näyttelin normaalia. Hassua miten tuollaisen asian ääneensanominen voi olla niin ylivoimaista.

Mutta siis... koin eilisen unohdukseni hyvänä merkkinä. Ajatukseni eivät enää päivittäin askartele paniikkihäiriön ympärillä ja voin jopa unohtaa ryhmätapaamisen :)