Kävin psykologilla pari päivää sitten. Tämä oli toinen käyntini ja käsittelimme paniikkikohtauksiin liittyviä teemoja. Kotiläksyksi sain kokeilla käytännössä keksimiämme tapoja keskeyttää alkava kohtaus tai siis paha olo/ahdistus/pessimistiset ajatukset/itsensä pelottelu, joka hallitsemattomana johtaa kohtaukseen. Ahdistuksesta on heti sen huomattuaan otettava vahva niskaote ennen kuin se kasvaa. (Ei oo aina ihan helppoo...)

- laulaminen: hengitys tasaantuu ja syvenee, ajatukset siirtyvät pois omasta olosta kun keskittyy laulun sanoihin

- musan kuuntelu kuulokkeilla, jos ei voi laulaa (esim. kaupassa): vie ajatukset muualle

- pianon soittaminen: vie ajatukset muualle, vaatii keskittymistä muuhun kuin omaan oloon

- liikkuminen: ulkoilu, siivous, mikä vaan missä kroppa liikkuu, liike on lääke se purkaa elimistön stressihormoneja ja rentouttaa

- kaverille kilauttaminen/kertominen: toisten seura, ajatustensa peilaaminen, ajatustensa saattaminen oikeisiin mittasuhteisiin

Laulamista olen menestyksellisesti käyttänyt jo ennen kuin ryhdyin tähän hoitoprosessiin.

Musan kuuntelua en muista ainakaan tietoisesti kokeilleeni. Läksynä siis kokeilla tätäkin.

Pianon soittamista kokeilin tänään töissä. Auttoi sen aikaa kun sen ääressä istui. Siitä noustessa ahdistus palasi.

Liikkumista olen joskus muinoin käyttänyt sydänsuruihin. Auttanee myös tähän. Kokeilen vielä sopivassa tilanteessa.

Kaverille kilauttamista olen myös harrastanut männä vuosina menestyksellisesti. Ongelmana tämän avun kanssa on mun kova tarve pärjätä omillani. En ole kasvanut ohi lapselle tyypillisestä "Minä itte!" - vaiheesta. Tarvitsin psykologin "antamaa lupaa" turvautua toisiin, jotta puhtaalla omalla tunnolla voin tukeutua muihin. Olen soitellut kavereille ja hakeutunut seuraan, kun on ahdistanut, mutta en ole kertonut todellista syytä. Kertomalla syyn yhteydenottooni vapaudun näyttelemisen taakasta. Kaveriapu ei siitä sen tehokkaammaksi muutu, mutta enpähän kanna lisätaakkaa peittelemällä todellista oloani. Tänään kokeilin tätäkin.

Tänään on neljäs päivä lääkkeillä. Ensimmäiset haittavaikutukset olen havainnut. Lääkehän tekee olon kurjemmaksi pariksi viikoksi ennen kuin olo sitten alkaa kohenemaan. No, tänään ahdistus hiipi rintaan työpaikalla, mitä ei ole koskaankoskaan tapahtunut. Työmaa on aina ollut mulle lepoa paniikkihäiriöstä, koska siellä ollaan liikkeessä, on jatkuvasti muuta ajateltavaa ja ollaan ihmisten keskellä. Mutta tänään lääkkeen alkuvaiheen haittavaikutusten vuoksi tuo koskemattomuus rikkoontui.

Siispä kerroin luotettavalle työkaverille (, joka muutenkin tietää tilanteestani) että nyt pukkaa puristusta rintaan ja vatsaan. Oma olo ei siitä merkittävästi helpottunut, fyysiset oireet eivät hävinneet, mutta oli kiva tietää, että joku tietää, että mulla on paha olo. Pari, kolme tuntia ahdistus oli läsnä ja sitten vaimeni. Kokonaan se ei lähtenyt joten kotimatkalla mietin kuumeisesti keinoa viivyttää tyhjään kämppään menemistä ja niinpä kurvasin kaverille jätskipaketin kanssa ja pari tuntia vietimme akkapuheissa ja jäätelön kimpussa. Kotiin lähdin rauhallisin, tyytyväisin ja kiitollisin mielin.

Vielä sain läksynä tehdä mielihyvää tuottavia asioita useammin. Pidän maalaamisesta/piirtämisestä, mutta en ole sitä pitkiin aikoihin tehnyt. Olen pessimismin vallassa ajatellut, ettei viitsi edes aloittaa, kun ei se sitten olekaan niin kivaa kuin odottaa. Ohjeeksi sain toimia näistä ajatuksista huolimatta sillä tiedän varmaksi, että maalaaminen on mielihyvää tuottavaa ja siinä samalla tulee (tiedostamattaankin) käsitelleeksi kaikenlaista, joka muuten jää polttoaineeksi paniikkikohtaukselle. Tämä sama läksy koskee myös pianonsoittoa.


1271527783_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tämä pieni keltavuokon nuppunen uhmaa kalsean koleata kevättä ja onkin päättänyt nostaa päätään kaikesta huolimatta :)