”Kaipaus tulee sinne, missä sille on tilaa ja aikaa. Yleensä ne ovat yksinäisiä hetkiä, jolloin sureva on kääntynyt sisäänpäin kuljeskellen muistojensa ja mielikuviensa parissa.”    - Martti Lindqvist: Surun tie

Itselleni tämä paikka on auton ratissa. Pidän ajamisesta ja pitkä työmatka tarjoaa paljon aikaa olla itsekseen ja antaa mielen vaeltaa. Ratissa tulee usein itkettyä. ...ja huudettua. Kun itkun keskellä huutaa niin lujaa kuin keuhkoistaan irti saa, se helpottaa oloa.

 

Tätä asiaa olen pohdiskellut toisen kohtalotoverin kanssa:

Isän kuoleman jälkeen äidin ja mun sanavarastoon ilmaantui sana "energiasyöppö".  Kun itsellä on voimat surutyön takia vähissä, huomaa helposti miten toiset ihmiset vievät nekin vähät voimat. Sitä ei normaalitilanteessa huomaa, miten jotkut tuttavat ovat enemmän ottajia kuin antajia, mutta kun on itse vähissä voimissa, tilanne selkiytyy.

Aloimme äidin kanssa säännöstelemään näiden energiasyöppöjen kohtaamista siinä määrin kun se on mahdollista ja keskittymään enemmän niihin tuttaviin, joilta koemme saavamme voimia.

 

Arjessa pärjään, töissä ja tavallisissa asioissa, mutta juhlat, kokoontumiset ja tapaamiset vaativat edelleen aika paljon. Ja aika usein kieltäydynkin kaikenlaisista menoista.

 

On kuin olisin saanut käärittyä itseni ja surun paperikääreeseen. Pinta on niin kuin aina ennenkin, kuin ei mitään hätää olisikaan. Sen avulla pärjää. Kun vikaa ei näy, kukaan ei huomaa eikä kysele. Mutta jos/kun joku kysyy, niin tulvaportit yleensä aukeavat ja haavat tulevat esiin. Eikä sitä pintaa paljoa tarvitse raaputtaa, kun se on rikki, ja kaikki kipeät asiat taas käsillä.

Tässä asiassa vallitsee hassu kaksijakoisuus. Toisinaan on hyvä, että ihmiset uskovat paperikääreeseen ja toimivat sen mukaan, silloin itselläkin on helpompi, kun muutkin uskottelevat, että kaikki on hyvin, eikä kipeästä asiasta tarvitse puhua. Toisinaan taas toivoisi, että joku ei menisi siihen halpaan, että kaikki on hyvin kuin näyttää olevan. Silloin toivoisi, että joku kysyisi kuinka sä jakselet. …ja absurdein toive tässä on, että haluaisin, että ihmiset osaisivat aavistaa mitä milloinkin haluan… hullua ja mahdotonta.