kysyin tänään työkaveriltani, joka on kuukauden sisään menossa naimisiin. "Hirvittää pikemminkin!" "Kiitos rehellisyydestä. Niin muakin." vastasin.

Päätös on iso, todella ISO. Siksi se hirvittää. Yhden selkeän ohikiitävän jännityksen tunteen olen kokenut jokin aika sitten, mutta muuten olen lähinnä ollut joko iloinen, innoissani tai kauhuissani. "Hirvittää enemmän mitä lähemmäks se tulee, kun se ei enää ole tuolla jossain kaukana." työkaverini jatkoi. Totesin hiljaa mielessäni, että todennäköisesti samoin tulee käymään mullakin.

Olenko päätökseni ja lupaukseni mittainen? Pystynkö siihen? Sillä mielellä tässä ollaan, että kun luvataan, niin siinä pysytään, mutta... Pystynkö? Eroja tapahtuu. Toivottavasti ei omalle kohdalle.

Haluanko peruuttaa päätökseni? En missään nimessä! Haluanko jotain muuta? En halua. En halua muuta, vaikka välillä hirvitääkin.

On vain pakko sokeasti luottaa itseensä, että selviää, pärjää, osaa, tuli mitä tuli. Pakko luottaa itseensä.