Leikkauksen jälkeen vieraakseni on jäänyt myös salamana iskevä, vaativa jano. Se alkoi jo sairaalassa heti herättyäni leikkauksesta. Teholla, jossa vietin leikkauksen jälkeen noin vuorokauden, haaveilin vain lasillisesta jäävettä... Miten voikin kaivata jääkylmää vettä! Ihaninta teholla oli kun hoitaja antoi ruiskulla kylmää vettä suuhun. Oi, sitä autuutta! Yöhoitaja oli veden suhteen anteliaampi kuin päivävuorolainen. Häneltä sain aina kaksi ruiskullista kerralla.

Teholta päästyäni pidin tarkkaan huolen, että vuoteeni vieressä oli aina vesilasi tai kaksi. Hörppyä kaipasin etenkin kun olin käynyt liikkeellä, vaikka vain vessassa, niin ensimmäinen toimi päästyäni istumaan sängylle oli kulaus vettä.

Kotiuduttuani sama on jatkunut. Aikaisemmin en ole kuljettanut mukana vesipulloa, mutta nyt siitä on tullut välttämättömyys. Kauppareissun jälkeen päästyäni autoon on pakko ottaa hörppy, kun vaativa janontunne on niin kova.

Välillä mietin mahtaako jano olla enemmän psyykkinen oire kuin fyysinen tarve, mutta samapa tuo. Se on vain vettä ja sen hörppiminen on sallittua.