Kysyy moni. Päädyn selittään mitä äidille kuuluu ja miten hän on jaksellut isän kuoleman jälkeen.

Mutta kukaan kysyjistä ei tämän jälkeen kysy mitä mulle kuuluu... On multakin kuollut läheinen. Se että jaksan vitsailla ja olen iloinen oma itseni, ei tarkoita ettenkö enää surisi. Suren edelleen, joka päivä. Viimeisen kuukauden aikana jostain syystä tavallista enemmän. Isä on paljon unissa ja ajatuksissa. Paljon ajatuksissa ja mielen päällä. Kesän tulo (isä oli niiiiiiiin kesäihminen) on kai osa syy. En osaa sanoa.

Sureminen ei näy päälle päin. Surun tilaa ei myöskään voi päätellä mun käyttäytymisestä. Tietenkin käyttäydyn normaalisti, koska suru ei enää ole akuuttia, sokkivaiheen surua. Silti se ei tarkota ettenkö surisi enää. Suren ja itken, mutta hiljaisesti ja yksin. Siksi olisi kiva, että joku joskus kysyisi mitä mulle kuuluu, että miten minä jakselen.





... niin että kiitos kysymästä. Nyt on ollut vähän vaikeampaa, mutta se varmaan kuuluu asiaan. Kyllä se varmaan vielä helpottaa, mutta nyt on vähän vaikeampaa.




.... ja mitä äidille sitten kuluu. Ihan hyvää kiitos. Hänen muutoksien vuosi on saamassa jatketta yhdellä isolla lisämuutoksella. Muutolla. Hän muuttaa muutaman kilometrin päähän. Lapsuudenkotini myydään ja äiti muuttaa kylän keskustaan. Äiti on asunut tuossa kodissa 36 vuotta. Nyt kuitenkin on asiat muuttuneet niin, että hän haluaa muuttaa. Äiti on muutosta todella innoissaan ja se on tuonut häneen uutta virtaa. Tällainen muutto on varsin tavallista leskeille. Tunnen heitä jokusen ja kaikki ovat vuoden parin sisään leskeksi jäämisestä muuttaneet uuteen kotiin.

Mutta tämä asia on vaatinut myös multa totuttelua. Olen joutunut sopeutumaan ajatukseen lapsuudenkodin myymisestä. Kodin joka on mulle ollut olemassa aina. Parin päivän ajan asia puristi rintaa aika pahastikin, mutta sittemmin olen asiaan suhtautunut rauhallisemmin. Lapsuudenkodin myyminen olisi ollut edessä jokatapauksessa viimeistään kun äidista aika jättää, joten samapa tuo. Tulkoon sekin asia eteen nyt vaikka tässä kohtaa.