Oikeat sanat ovat usein hukassa. Seuraan muun muassa lapsettomuutta käsitteleviä blogeja ja aika tavallista on, että lapsettomuutta sureva joutuu kuuntelemaan hyviksi tarkoitettuja sanoja, jotka pikemminkin satuttavat kuin kannustavat.

Samaistun asiaan omalla kohdallani niinkin yksinkertainen asian kuin painonpudotuksen kautta. Se on minulle sellainen juttu ettei oikein kukaan osaa sanoa mitään oikeasti kannustavaa. Monasti kuuntelen kaikkia hyviä tarkoittavia sanoja, joille hymyilen, nyökyttelen, myötäilen, mutta jotka oikeasti eivät auta pätkääkään. Saataa jopa olla, että löydän sanoista jotain loukkaantumisenaihetta, vaikka niitä ei sellaisiksi ole tarkoitettu. Edes minut parhaiten tuntevat eivät onnistu sanomaan mitään mitään auttavaa. 

Syy ja/tai seuraus edeltävään on, etten puhu tästä projektistani juuri lainkaan. En edes lähimmilleni. Sulhasellenikin sanoin yhden projektia käsittelevä keskustelun jälkeen, etten halua asiasta paljoakaan puhua, en päivittäin, en edes viikottain, ehkä kerran kuussa.

Toisaalta tämä on minulle niin täysin yksinäinen sisäinen taistelu, etten edes halua siihen ketään ottaa ja miksi ottaisin, kun heistä ei ole hyötyä. Toisaalta kukaan ei oikein osaakaan tukea, kun en asiasta puhu eivätkä he siten tiedä millainen malli projektista minulla on päässäni. Itseään ruokkiva kehä. Mutta minä haluan, että asian laita on juuri näin. Näin se on minulle parhainpäin.

 

PS. Yhden ihmisen tiedän, jonka kanssa painoasiasta keskustelu on aina vapauttavaa, hänellä riittää ymmärrystä asian monitahoisuuteen. Hän on itsekin taistellut painonsa kanssa. Hänellä on ollut anoreksia. Olen asiasta ollut yllättynyt. En ollut osannut kuvitellakaan, että parhaan, ymmärtäväisimmän, kannustavimman, lempeimmän ja tervehenkisimmän tuen painonpudotukseeni saisin ex-anorektikolta. Tukea kun tarvitsen henkisen puolen taisteluun. Ruoka- syömis- ja jumppaohjeita en yhtään enempää tarvitse, kiitos vain.

 

PPS. Projekti on lähtenyt alkuun hienoisen myönteisissä merkeissä.