Kävimme äidin kanssa puolentunnin puhelinkeskustelun synkästä aiheesta, mutta tässä tilanteessa se on ihan normaalia. Se on valmistautumista väistämättömään. Isän syöpähän ei enää parane, kyse on koko ajan "vain" viivytystaistelusta. Me kertoilimme toisillemme mitä olimme kumpikin hiljaa mielessämme ajatelleet isän hautajaisista. Pohdimme kaikkea mahdollista käytännön järjesteleyihin liittyvää. Aihe oli synkkä, mutta teki hyvää sanoa ajatuksiaan ääneen. Olemme äidin kanssa todenneet tässä menneinä kuukausina, että mitä tahansa synkkää onkin keksinyt ajatella, niin voi olla miltei sata varma, että toinenkin on jossain välissä sitä ajatellut ja pohtinut. Siksi aina vaan rohkeammin kertoilemme toisillemme ääneen ajatuksiamme. Se tekee hyvää.

Isän vointi ei ole parantunut sädehoidon jäljiltä. Ymmärrämme että hänen ikäisellään toipuminen viekin kauemmin kuin nuoremmalla, mutta silti ainakin äidistä tämä aika on jo liian pitkä. Itse olen vähän toiveikkaampi ja kärsivällisempi.

Kertoilimme myös mitä kukin hiljaa itsessään ajattelee isän jäljellä olevan ajan olevan. Äitini ja veljeni olivat sitä mieltä, että isä ei enää kesää näe. Minä taas olen ajatellut että menee ensi syksyyn. Tietenkin jos isän mieliala ei ota noustakseen ja hän luovuttaa, niin sitten puhumme vain parista kuukaudesta, mutta jos taistelutahtoa riittää ja halua kuntoutua niin en pitäisi ihan mahdottomana, että meinisi vielä kokonainen vuosi.

Yksi mitä myös olen pohtinut, on että oma sydänleikkaukseni ja isän kuolema saisivat olla mahdollisimman kaukana toisistaan, ajallisesti siis. Sydänleikkauksen ajankohta toki tiedetään tarkkaan, mutta kukaan ei tiedä mikä isän päivien määrä on.

Parin viikon päästä tiedämme enemmän. Silloin on aika syöpälääkärille. Olen ottanut töistä vapaata sille päivälle, jotta pääsen mukaan.

 

1296077726_img-d41d8cd98f00b204e9800998e