Kävin tänään kontrollikäynnillä lääkärillä. Hän kyseli paniikkihäiriön oireiden kuulumisia samoin lääkkeen sivuvaikutusten kuulumisia. Ekalle kuuluu hyvää ja toisia ei olekaan. Hyvä niin. Samoin kerroin, että kolmesta psykologikäynnistä oli kovastipaljon hyötyä. Lääkkeen suhteen olimme yksimielisiä siitä, että tällä annoksella jatketaan. Lievitystaso on riittävä ja etenkin kun sivuvaikutuksia ei ole, niin ei ole mitään syytä vaarantaa hyvää tilannetta lähtemällä nostamaan annosta. Jee!

Hän tarjosi vielä mahdollisuutta käynnistää prosessi, jonka tuloksena olisi Kelan kustantama pidempiaikainen terapia, mutta tässä kohtaa kieltäydyin siitä. Totesin kuitenkin, että on lohdullista tietää, että jos vaikka puolen vuoden päästä tulen toisiin aatoksiin, ei lisäavun hankinta ole mitenkään kiven alla, vaan hyvinkin tarjolla. Hän vielä totesi :"Kun kerta selkeästi sinulla on resursseja hyötyä keskusteluavusta, niin se ei ole ollenkaan huono vaihtoehto." Otin tämän kehuna.

Kerroin että olen löytänyt vertaistukiryhmän, johon aion tutustua ensi kuussa. Keskusteluapua tulen siis saamaan tässä muodossa, mikäli ryhmä osoittautuu hyväksi.

Puhuimme vielä lääkkeen käytön kestosta. Olin siinä käsityksessä, että viimeistään mahdollinen raskaus vaatii lopettamaan lääkkeen, mutta ei. Eihän se täysin riskitöntäkään sikiölle ole, mutta riskit ovat pienet ja kun toisessa vaakakupissa on äidin hyvinvointi, niin lääkkeen käyttö myös raskauden ja imetyksen aikana on perusteltua. Lopettamisella ei kuitenkaan nyt ole mitään kiirettä, eikä siihen ole paineita. Jos haluan kokeilla lopettamista aikaisintaan vuoden, puolen toista päästä, niin se on ok. Voin toki katsoa että pysyvätkö kohtaukset poissa. Mutta että sekään ei missään nimessä ole maailmanloppu, vaikka söisin tätä lääkettä lopun ikääni. Tästä olimme molemmat samaa mieltä.

Tulipa vielä sekin esiin, että paniikkikohtaukseni ovat kolmen tekijän limittäinen ja lomittainen yhteissumma. Ensinnäkin se on aivokemiallinen häiriö, toiseksi se johtuu kokemuksista elämässäni, kolmanneksi somaattinen vaivani ("persoonallinen sydän") ei ainakaan helpota tilannetta. Nämä kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, että paniikkia pukkaa.

Mutta all-in-all olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen. Olen todella iloinen, että tulin aloittaneeksi lääkityksen ja vielä iloisempi olen siitä, että se on auttanut.

 

EDIT 30.6.2010 klo 8.54

Yksi paniikkihäiriöön liittyvä asia muistui vielä iltasella mieleeni, häpeän tunne. Koen itse vaivasta ja etenkin kohtauksista jonkilaista epämääräistä häpeää, josta en oikein saa otetta. Paras selitys mitä olen keksinyt on, että vaiva on kolhu kaikkivoipaisuuskuvitelmiini. Eli kuvittelen handlaavani itseni ja mieleni täysin, että järkeilemällä selviän kaikista mielen mustelmista. Paniikkihäiriö koettelee tätä illuusiota, kun en kohtauksen tullen pystykään rauhoittelemaan itseäni vaan paniikin tunne ottaa ylivallan, kyselemättä ja armotta. ...tämän parempaa selitystä en häpeän tunteelle ole vielä keksinyt. Odotan kovasti, että saisin tähänkin asiaan uusia näkökulmia sieltä vertaisryhmästä.

 

EDIT 1.7.2010 klo 14.33

En siten menekään vielä sinne vertaistukiryhmään, koskapa se ei kokoonnu kesän aikana. Ja syksyn ensimmäisen tapaamisen aikaan olen häämatkalla niin sekin jää väliin. Palaan astialle siis lokakuussa...