Ilo hyvistä uutisista isän voinnista kestää yleensä vain joitain tunteja. Aina on tullut jotain mikä sitten vetää mielen matalaksi. Tänään, vaikka uudet verikokeet vahvistivat, että sädehoito on tehonnut, niin sitten lääkärin sanankäänteet kuitenkin palauttavat maanpinnalle.


Kyllähän se tiedetään, että jatkoajasta tässä taistellaan, mutta... mutta... en tiedä mitä mutta...


On niin surullista todeta, että enin mitä vielä voi toivoa on lyhyt (tai voi se olla pitkäkin) paremman voinnin hetki kunnes tauti ottaa lopullisesti ylivallan. On se niin surullista.

Olen itkettänyt itseäni lukemalla ja valikoimalla kauniita muistovärssyjä. Se on hienoa ja kamalaa yhtäaikaa. Kamalaa koska niitä lukiessa surun valtava suuruus antaa ennakkovaroituksen itsestään. Ja hienoa, koska värssyt saavat aikaan pohjatonta kiitollisuutta, siitä että mä oon saanut parhaan mahdollisen isän. Ja mua lohduttaa ajatus, että hänen loistava elämäntyönsä jatkuu minussa. Hänen kasvatuksensa on tatuoitu minuun pysyvästi.

Haluaisin mennä ostamaan hautajaisvaatteita. Se tuntuu jollain oudolla tapaa järkevältä tekemiseltä.  Se tuntuu myös jostain syystä kovin tärkeältä. Tärkeältä, koska valmistaudun suureen tapahtumaan. Hääpuku valitaan huolella tärkeää tapahtumaa varten. Haluan valita hautajaispuvun huolella ja siten valmistautua tärkeään tapahtumaan.


On lohdullista huomata miten asiakkaani puhuu kauan sitten kuolleista vanhemmistaan vailla surua. Se todistaa käytännössä sen minkä teoriassa tiedän, että suru asettuu ajan myötä.


1296510840_img-d41d8cd98f00b204e9800998e