Isän kuoleman jälkeen en ole ollut yhteydessä ystäviini, he ovat olleet yhteydessä minuun, jos ovat olleet. En vain ole kaivannut kenenkään muun kuin ihan lähipiirin seuraa. Ja siinä seurassa olen ollutkin enemmän kuin aikaisemmin. Olen kaivannut syntymäperheeni seuraa ja sitä saanut.

Sukutapaamisia olen jättänyt väliin aina, kun olen vain kehdannut.

"Lähteä ulos virkistäytymään ja tuulettumaan", tuntuu lähinnä työnteolta. Työnteolta jonka tekisin sen toisen ihmisen, sen kehottajan mielenrauhan vuoksi, en itseni vuoksi. Siksipä en ole ollut virkistäytymässä töissä, muuten kuin mitä työvuorolistoissa lukee.

Olen toki käynyt ulkona, mutta vain lähipiirini seurassa. Niiden ihmisten seurassa, jotka ovat kanssani samassa tilanteessa. Surevat saman ihmisen poismenoa. Silloin voin vähän tuulettuakin, tai jotain, kun saan olla niiden ihmisten kanssa, joihin olen tämän kuoleman kautta entistä tiiviimmässä (sanattomassa) yhteydessä.

...mutta tänään laitoin ensimmäisen tekstiviestin eräälle ystävälleni. Ensimmäistä kertaa tuntui, että minä haluan ottaa yhteyttä ja kuulla toisten kuulumisia. Tekstarien vaihto oli lyhyt, mutta on itselleni merkki siitä, että suruprosessi on liikkeessä. En ole pysähtyneessä tilassa, vaikka toisinaan siltä tuntuukin. En kuitenkaan halua käyttää sanoja toipuminen tai surun helpottaminen, siltä tämä ei tunnu. Pikemminkin tuntuu kuin olisin pieni lapsi, joka opettelee kävelemään.