Pidän miehessäni siitä, että hänessä on lapsi ja aikuinen läsnä samassa paketissa. Ostin meille Lauantai-karkkipussit ja niistä löytyivät kivat tarrat, jotka sitten päätyivät naurun kera meidän otsaosastoihin. Hänessä on onneksi sen verran lasta, että osaa huvittua ja nauraa juuri tällaiselle pelleilylle.

Pian tarroittamisen jälkeen aloin kertomaan hänelle mitä ahaa-elämyksiä paniikkihäiriöni suhteen olin kokenut kolmannella ja viimeisellä psykologikäynnillä. Seuraukset löysivät viimeinkin syynsä. Olen teini-iässä joutunut seksuaalisen ahdistelun kohteeksi ja traumatisoiduin siitä vuosiksi. En hakenut apua, vaikka tajusin tilanteeni. Tämän vuoksi opin pahoille tavoille, eli sietämään kurjaa oloani ja traumatisoitumisen oireita. Minulta jäi oppimatta aktiiviset tavat käsitellä pahaa oloa ja opin vain sietämään sitä. Tästä ei seurannut hyvää. Vaikka käsittelin trauman pois jotakin vuosia sitten käymällä muutaman kerran psykoterapeutin juttusilla, jäi minulle (tiedostamattani) päälle paha tapani sietää  pahaa oloa ja ahdistusta. Siinä missä ihmiset tavallisesti tekevät jotain pahalle ololleen, ainakin sanovat sen ääneen jollekulle, minä jatkoin ainoaa tietämääni tapaa, sietää hiljaa ja vaieten. Siitä seurasi paniikkikohtauksia. Nyt minun täytyykin näin aikuisiässä alkaa opettelemaan muitakin tapoja käsitellä pahaa oloa. Koin helpottavana tajuta tämän kaiken. Se on askel oikeaan suuntaan tilanteessa, jossa olen kulkenut epäedullisia polkuja.

...ja kun tämä henkevä ja tärkeä keskustelu tuli jonkinlaiseen päätökseen, pääsivät lapset meissä jälleen valloilleen. "Tiesiksää muuten et sullon tommottis tarra tossa otsassa?!" "No niin on sullakin!" *naurua*